maanantai 27. maaliskuuta 2017

Milloin kamera kääntyi?


Milloin kamera kääntyi – kysymys esitettiin minulle retorisesti viime viikonloppuna. Satunnainen keskustelu iltapäivällä helsinkiläisessä kahvilassa, tuiki tuntemattoman ihmisen kohtaamisessa, yllättäin, ajan kanssa. Keskustelu, joka johdatti tuntien hyviin pohdintoihin.
Olen pannut tietoisesti kännykän nukkumatin huomiin reissuilla. 
Istunut kahviloissa, puistoissa ehkä baareissakin. Katsellut ihmisiä silmiin, hymyillyt tuntemattomille, antanut ihmisten tulla elämääni, keskustellen, kohdaten kasvotusten.
 Ihminen muuttuu mielenkiintoiseksi silloin, kun googletus ei kerro kaikkea. Kun ei löydy täyteen tupattua instagramia, blogia tai jokapäiväistä fb päivitystä selfiellä.



Olen oppinut katsomaan yli..

Kohdannut ihmisiä ilman ajatustakaan, että heistä olisi jotakin hyötyä: mikä on heidän koulutuksensa, mitä työtä he tekevät, millä asuntoalueella asuvat. Täysin irti niistä stereotypioista, miten laskelmoiva ihminen katsoo oman "kameransa" läpi.

Blogi ja fb päivitykset ovat vähentyneet minimiin. Sen ajan olen käyttänyt kohtaamalla ihmiset kasvokkain. Ja erityisesti niiden kanssa, joista löytyy niukasti tietoa somessa. 

He kiehtovat: vievät mukanaan elämään, ovat salaperäisiä ja niin mielenkiintoisia! Tapaan heidän kaltaisiaan yhä enemmän ja useammin. 
He tuoksuvat oikeasti hyvälle, koska omakehu ei haise. He ovat komeita, koska kasvoja ei ole muokattu kuvankäsittelyohjelmilla. 
Heistä näkee ja kosketuksesta tuntee heti, onko kipinää vai ei. Heidän ei tarvitse jakaa kaikkia elämänsä tapahtumia passiivisesti verkossa, todistaakseen jotakin joillekin jostain – ehkä tyhjyydestäkin.



Media-alan ihmisenä kamera on ollut aina se väline, jonka läpi välitetään kuvia maailmasta – jonkunlaisen okulaarin ja autenttisen suodattimen läpi. Ne ovat jotain asioita, jotka koen tärkeäksi jakaa muiden kanssa. Nautin suunnattomasti myös muiden ottamista otoksista, joissa on jotain ajatuksen siementä. 
Mutta milloin kamera kääntyi, milloin ja miksi?


 Onko tässä kuitenkin jokin kompa?

  
Mitä vähemmän löydän pariskuntien fb yli-imeliä päivityksiä, silloin tiedän, että heillä on kaikki hyvin. Olen jo oppinut tunnistamaan ”kielen, sanat ja kuvat", joilla sielut huutavat tyhjyyttä ja pelkoa, vaikka sanoilla ja käsitellyillä kuvilla vakuutellaan ihan muuta. 
Ja sattuipa juuri olemaan juttu iltapäivälehdessä kyseisestä asiasta,
löydät linkin TÄSTÄ
Mitä pelätään tai peitetään silloin, kun pitää tuoda itseään jatkuvasti esille...